sunnuntai 25. helmikuuta 2018

Hyviä fiiliksiä

© Mira Sinisalo
Koiraharrastus tuo elämään aikamoista tunteiden kirjoa. Välillä tuntuu, ettei mikään suju ja sitten taas on päiviä, jolloin tekisi mieli hehkuttaa koko maailmalle, miten tämä on paras harrastus ikinä. Eilen illalla oltiin tokokokeesta kotona illalla vasta lähempänä puolta yhtätoista ja tänään aamulla sai jo herätä aikaiseen, että ehti kunnon lenkille ennen aamun hallivuoroa. Hallivuorolta suunnattiin suoraa paimennukseen, jossa menikin useampi tunti. Paimennuksen jälkeen koirat nopeasti pissalle ja kotiin ja siitä sitten kiireellä meidän tämän kevään tokon valmennusryhmän aloitustapaamiseen. Yhtä koiraharrastusta koko elämä (tai ainakin vapaa-aika), mutta mikäpä olisi sen parempaa.

Eilinen tokokoe sujui mukavasti ja ilahdutti vielä aamulla. Aamulla tajusin vasta kunnolla, että nyt mulla on oikeasti avoimen luokan koira! Miten siistiä, yksi askel taas lähempänä meidän tavoitteita. Ja Cava, voiko omaa koiraa hehkuttaa liikaa? Se on niin ihana <3 ei helpoin eikä varmasti parhain harrastuskoira, mutta niin loistava tyyppi ja just mulle sopiva. Viimeisen puolen vuoden aikana meidän suhde on kehittynyt ihan uudelle tasolle. Mietin tätä aamulenkillä, monessa kohtaa mun ei edes tarvinut sanoa sille mitään kun se vaan tiesi. Tiesi ihan vaan lyhyestä vilkaisusta mitä tarkoitin/halusin siltä. Päivä päivältä huomaan miten meidän molemminpuolinen luottamus kasvaa ja tekee arjesta ja harrastuksista helpompaa. Aikoinaan shelttien kanssa harrastellessa suurin motivaattori harrastuksiin oli juurikin se hyvä suhde, mikä syntyi koiran kanssa puuhastellessa. Cavan kanssa se hyvä suhde ei ole aina tuntunut olevan niin paljon läsnä. Se tekee paljon asioita melko itsenäisesti (vaikkei mikään itsenäisin koira olekkaan) ja sille treenimotivaatio tuntuu tulevan ihan geeneistä eikä niinkään pelkästään halusta miellyttää mua. Siksi sen kanssa syntynyt hyvä suhde tuntuu tosi erityiseltä. Se ei tarvitse mua siihen, että sillä olisi tokotreeneissä kivaa, mutta nykyään yhä useammin mä oon myös (yksi) syy siihen, että sillä on treeneissä hurjan siistiä.

Ihanan perheenjäsenen lisäksi olen saanut Cavalta paljon muutakin. Se on opettanut mulle jo nyt hirveän paljon koirista ja koirankoulutuksesta. Cavan ja aktiivisemman koiraharrastuksen myötä olen saanut omaan elämääni paljon uusia juttuja ja kokemuksia. Voisi varmaan sanoa, että elämänlaatu on parantunut oman hörökorva-aussien myötä. Uusia ystäviä, uusia harrastuksia ja loputtoman paljon aussiepusuja. Eiliseen tokokokeeseen en halunnut lähteä yksin, mutta eipä tarvinut kun treenikaveri itse tarjoutui lähtemään kuskiksi ja tsempiksi mukaan. Lähikoe kun oli kyseessä niin hallille saapuessa siellä olikin paikalla monta tuttua. Yksin harrastaminen olisi niin tylsää, vaikka koirat ovatkin iso osa tätä harrastusta niin yhtälailla sitä ovat kaikki ihanat ihmiset joita tämän myötä tapaa. Oli niin mieltä lämmittävää saada seurakaverilta kommenttia koesuorituksen jälkeen, kehuja mun toiminnasta kehässä, kehuja Cavasta ja siitä miten me ollaan yhdessä kehitytty.

Samat hyvät fiilikset ja suuri kiitollisuus tuosta ihanasta pikkukoirasta jatkui tänään aamulla ensin metsälenkillä sen sinkoiluja ja puhdasta onnellisuutta katsellessa ja sen jälkeen hallilla treenatessa. Treenissä tehtiin tunnaria pitkästä aikaa ja häiriönä meillä oli agilityputki sekä treenikaverin viemät kapulat. Cava otti jokaisella toistolla oman kapulan ja vieläpä tosi nopeasti, kun tuli oman kohdalle ei paljoa empinyt/mennyt yli vaan nappasi sen varmasti suuhun. Ihan mahtavaa, kyllä ne huolella rakennetut pohjat vaan kantaa eteenpäin. Puoli vuotta sitten en uskonut, että ikinä saisin opetettua Cavalle tunnaria. Se tuntui niin isolle ja haastavalle kokonaisuudelle ja meille liike onkin hankala koska siinä oikea mielentila korostuu niin paljon… ja puolessa vuodessa ollaan tultu siihen, että tämä on yksi Cavan bravuuriliike. Okei, liike ei ole vielä koevalmis ja treenattavaa on edelleen, mutta silti melko pienellä treenimäärällä ollaan saatu liike hyvälle alulle ja varmuutta siihen tulee joka treenikerralla lisää. Tästä kehut myös itselle, tein tätä liikettä koskevan melko tarkan treenisuunnitelman loppusyksystä ja sen mukaan kun edettiin niin edistystähän alkoi tulla. Treenisuunnitelmat siis todellakin kannattaa!

Tunnarin lisäksi vahvistettiin kahden lelun leikkiä (tämä on osa meidän uutta treenisuunnitelmaa teemalla "paluu perusteisiin"). Se tuotti heti tulosta yhden treenin myötä, sillä treenien lopuksi kun tehtiin vielä hieman hömppäaksaa Cava tarjosi lelua vahvemmin mulle eikä ensimmäinen ajatus ollut lähteä rallattelemaan lelun kanssa. Perusteet kunniaan ja niihin aika ajoin palaaminen ei ole mikään häpeä. Helpoilla treeneillä on myös muita hyviä vaikutuksia kuin vaan perustaitojen vahvistaminen. Onnistuneet treenit (helpotkin) tuovat sen hyvän fiiliksen, mikä auttaa jaksamaan koiraharrastusta myös niinä huonoina päivinä. Tänään taas hallilla huomasi miten kovasti Cava on kehittynyt. Se odotti rauhassa omaa vuoroa eikä iskenyt yhtäkään treenikaveria tainnoksiin. Sillä on toisinaan treeneissä tapana rakastaa ihmisiä "ilmat pihalle ja naama märäksi"-taktiikalla. Tänään se vain hivuttautui hyvin hitaasti ja huomaamattomasti treenikaverien syliin, niin etteivät mokomat edes tajunneet kun jo rapsuttelivat kainalossa kiehnäävää hörökorvaa.

Hallivuoro meillä on ollut talven ajan aina sunnuntaisin omalla pikkuporukalla. Oman treeniporukan löytyminen on tuonut tähän harrastukseen taas ihan uudenlaista energiaa ja hyvää fiilistä. Treenikaverien tuki ja (etenkin mun ja Cavan tapauksessa) perseelle potkiminen tulee kyllä niin tarpeeseen. On ihana kun joku sanoo rehellisesti, että vaaditkohan siltä koiralta nyt vähän liikaa ja pakottaa tarkastelemaan omia treenejä hieman lähemmin. Olisinko ehkä voinut tehdä jotain toisin ja auttaa koiraa selviytymään sille hankalasta tehtävästä paremmin? Ja toisaalta myös kannustamaan vaatimaan koiralta asioita, jotka se jo osaa mutta ei niitä juoksuvilleissään malta ihan loppuun asti tehdä. Tokossa treeniseura tulee tarpeen myös liikkurointien, paikalla olojen sekä häiriötreenien kannalta. Ja onhan se nyt vaan niin paljon kivempi treenata porukassa kuin yksin puurtaa. Yksin ongelmatkin alkavat helposti tuntua isoilta möröiltä ja hyvässä treeniseurassa niille pystyy jopa nauramaan (ja sen jälkeen etsimään yhdessä ongelmaan ratkaisua).

Keväällä koottiin meidän treeniporukka yhteen ja tässä vajaan vuoden aikana ollaan tultu todella tiiviiksi porukaksi. Koirista ja treenaamisesta (ja vähän muustakin) tulee puhuttua melkein päivittäin ja treenivinkkejä ja -ideoita on aina muutaman viestin päässä saatavilla. Hallivuoron lisäksi ollaan treenattu yhdessä myös paimennuksen parissa ja tänäänkin suunnattiin sitten hallivuorolta kimppakyydillä Pukkilaan paimentamaan. Kylläpä kelpasi, ihana aurinkoinen ilma ja taitavia paimenkoiria. Ulkoilua tuli monta tuntia ja samalla nautittua ihanasta auringonpaisteesta mitä parhaimmassa seurassa. Ilman koiraa ei varmasti olisi tullut oltua ulkona ainakaan samaa tuntimäärää ja toisaalta yksin yli tunnin automatka Pukkilaan ei olisi varmasti naurattanut yhtä paljon kuin tänään. Naurua riitti myös treeneissä, tosin helppohan se on yleisöstä naureskella kun yksi kerrallaan jokainen sai painiskella paimennuksen aiheuttaman päänsäryn kanssa lampaiden keskellä.

1 kommentti:

Kiitos kommentistasi!