maanantai 28. joulukuuta 2015

Sopivasti ylpeä

Puhun koiristani usein hieman vähättelevään sävyyn. Kuulen usein sanovani, etteivät ne juuri osaa mitään ja ovat huonokäytöksisiä ja kovia tuholaisia. Muistan aina mainita niiden vioista ja puutteista, mutta vain harvoin puhun mitään niiden lukuisista hyvistä puolista. Tästä johtuen ihmiset usein yllättyvät, kun vihdoin näkevät koirani. Saan usein kuulla kommentteja kuinka ne ovat niin kivoja ja söpöjä ja taitavia. Oikeastihan ne ovat ihan mahtavia jokainen, minunkin mielestäni. Ne ovat kaikki hauskoja ja huumorintajuisia, ne ovat lojaaleita ja tottelevaisia, lisäksi ne osaavat valtavasti kaikkea ja ulkonäöllisesti ne ovat todella söpöjä kaikki. 

Toisaalta kaikki osaavat olla kamalia riiviöitä. Ne ovat kaikki tietyssä suhteessa todella herkkiä ja itsepäisiä, kurittomia ja tottelemattomiakin välillä. Kieltämättä hauskimmat tarinat liittyvät juuri näihin ominaisuuksiin. Toisaalta nämä ominaisuudet ovat juuri ne, joiden vuoksi rakastan koiriani niin valtavasti. Ne ovat kaikki niin persoonallisia ja omalaatuisia, ei tule koskaan toista samanlaista ja vaikka niissä on kaikissa paljon samaa toisiinsa verrattuna, ne ovat myös täysin omanlaisiaan yksilöitä ja niin kovin erilaisia.

shetlanninlammaskoira uros Nemo s. 5.9.2005
Tänään olin aamulenkillä kaikkien neljän koiran kanssa (minun koirat + äitini koirat). Puolessa välissä lenkkiä Cava sai hepulit, sellaiset suloiset pentuhepulit. Tosin suloisuus oli kaukana kun olin paikassa, jossa en voinut laskea yhtäkään koiraa vapaaksi. Minulla oli remmeissä yksi pentu, joka teki riemukkaita leikkihyökkäyksiä aikuisia koiria päin, puri niitä naamasta, hännästä ja kaulakarvoista, lisäksi minulla oli yksi aikuinen koira, jolla alkoi mennä hermo pentuun ja sen lisäksi vielä kaksi aikuista koiraa, jotka olivat riemuissaan pennun leikkiyrityksistä ja olivat valmiit pistämään leikkibileet pystyyn. Tilanne oli itselleni varsin hiostava ja koitin rauhallisesti jatkaa matkaa siinä kovinkaan hyvin onnistumatta. Pikkuhiljaa epätoivo alkoi iskeä ja mietin kuumeisesti mitä voin tällaisessa tilanteessa tehdä? Kotiin oli vielä 10minuutin matka, joka taittuisi tällä vauhdilla varmaan tunnissa.

Kirosin mielessäni, mikseivät koirani osaa mitään hyödyllistä, mikseivät ne voi juuri nyt käyttäytyä, miksi ne nöyryyttävät minua heti aamutuimaan. Olimme varmasti hauskaa seurattavaa, mikäli joku naapuri sattui juuri silloin katsomaan ikkunasta ulos. Tiedän tottakai, etteivät koirani oikeasti halunneet nöyryyttää minua, nehän vain käyttäytyivät kukin itselleen luonnollisella tavalla. Olin käskenyt koiria jo muutamaan otteeseen, mutta käskyt kantautuivat kuuroille korville koska kaikkien kierrokset olivat jo ehtineet nousta. Pohdin kaikkia opettamiani temppuja ja mietin, miksen ole opettanut koiriani sietämään remmissä kulkiessa häiriönä pentua, joka roikkuu niiden naamakarvoissa. Niin tosiaan, miksei ollut tullut mieleen moisen opettaminen? Lopulta ratkaisu tilanteeseen oli varsin yksinkertainen, se ei vain aamulla puoliunessa tullut heti mieleeni. Olemme vuosia sitten harjoitelleet shelttien kanssa luopumista, lähinnä ruuasta. Mutta "jätä" käsky toimi tänään erinomaisesti myös pennun suhteen. Oikean käskyn jälkeen kaikki kuuliaisesti ignoorasivat pennun ilakoinnit ja Cava joutui harmikseen tiukkaan remmikoulutukseen ja sheltit saivat löntystellä edellä sen ulottumattomissa. 

shetlanninlammaskoira uros Capo s. 24.9.2009
Vaikka kyseessä ei ollutkaan mitenkään erityisen vaativa tilanne, myönnän itse turhautuneeni. Tilanteeseen kuitenkin oli yksinkertainen ratkaisukin olemassa, mutta täytyy sanoa, että olin iloisesti yllättynyt siitä kuinka hyvin meidän sheltit lopulta tottelivat kun osasin niitä käskeä oikein. Tilanne ja sen ratkeaminen sai minut pohtimaan, miksi puhun koiristani kovin usein vähättelevään sävyyn. Ennemminhän minun pitäisi puhua itsestäni vähättelevään sävyyn, sillä kovin usein koirieni osaamattomuus, tottelemattomuus tai huonokäytöksisyys johtuu itsestäni. Eiväthän nämä mussukat tietysti ole mitään kisatähtiä, mutta kun vertaan niitä moniin esimerkiksi lenkillä vastaan tuleviin koiriin, ovat ne erinomaisen hyvin käyttäytyviä pieniä karvapalloja. Meillä on ollut valtavan huonoa tuuria terveyden suhteen, joten tavoitteiden ei pitäisikään olla siellä kisakentillä, pitäisi osata tyytyä vähempään ja olla iloinen pienistäkin asioista. Ollaan kuitenkin harrasteltu paljon aina kun terveys on antanut siihen mahdollisuuden ja ihan jokaisella koiralla olisi ollut edellytykset pärjätä myös oikeissa kilpailuissa. Nuorempana ne ovat kaikki menestyneet hyvin möllikilpailuissa ja varmasti olisivat myös pärjänneet virallisissakin kilpailuissa, jos terveys olisi riittänyt sinne asti.

Viime postauksessa listasin tavoitteita tulevalle vuodelle. Tavoitteet koskivat lähinnä Cavaa ja sen kanssa touhuamista. Päätin kuitenkin asettaa vielä yhden tavoitteen, itselleni. Olen jatkossa ylpeämpi omista koiristani ja siitä mitä ne osaavat. En vähättele niitä vaan kerron myös niiden hyvistä puolista ja siitä miten ihania ja rakastettavia ne ovat kaikkine virheineen. Toisaalta yritän myös olla armollisempi itselleni, ei koirieni tarvitse osata mitään täydellisesti enkä itsekkään voi osata kaikkea. Sehän koiraharrastuksessa onkin kaikkein parasta ja koukuttavinta kun aina oppii uutta ja ikinä ei ole valmis. Aina tulee uusi koira, joka pistää pakan sekaisin ja pakottaa katsomaan asioita eri suunnasta ja toteamaan, että se mikä toimi toisen kanssa ei todellakaan taida toimia tämän kanssa.

shetlanninlammaskoira uros Koda s. 3.10.2008
Tämä postaus ei varsinaisesti liittynyt Cavaan vaan enemmänkin meidän sheltteihin, jotka tässä nyt esittäytyvät kuvien myötä. Tulevat kuitenkin jokainen pyörimään enemmän tai vähemmän täällä blogissa, vaikka Cava onkin päätähtenä. Aamun oivallusten kunniaksi Cava pääsi tänään harjoittelemaan herkuista luopumista ja myöhemmin iltapäivällä vielä leikkimistä, ollen erittäin pätevä kummassakin. Cava on oppinut kävelemään portaat ja kovasti koittaa hypätä tuoleille ja sohville. Hirveää vauhtia kasvaa pieni! 

2 kommenttia:

Kiitos kommentistasi!